Viestintä epävarmuudessa

Sosiokonstruktivistisessa viestintäkäsityksessä yhteistä todellisuutta rakennetaan vuorovaikutuksessa: käsitteille, tapahtumille ja tilanteille annetaan merkityksiä yhdessä. Organisaation todellisuus ei siten ole vain valmiina annettu, vaan se muotoutuu jatkuvasti puheessa, teoissa ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa (Kantanen ym. 2025, 165–168). 

Mitä viestintä on? Viestintä on kaikkea ympärillä olevaa, mutta samalla se ei ole enää mitään. Kaikki osaavat viestiä, oppia ja kasvaa siihen. Ovatko kaikki pulppuava puhe ja rivien väliin kirjoittamattomat sanat viestintää? Kyllä, koska viestinnässä kyse on ennen kaikkea tulkinnasta. Viestintä ei ole lähettäjä- eikä vastaanottajavetoista, vaan se on tulkintaa kaikesta lähettäjän ja vastaanottajan välissä olevasta siinä yhteydessä, jossa he viestivät ja antavat merkityksiä.

Tässä artikkelissa pohdin viestintää teoreettisista malleista soveltaen niitä alati vaihtuvaan, epävarmaan arkeen. Tarkastelen epävarmuutta kahdella toisiinsa liittyvällä tasolla. Yhteiskunnallisella tasolla epävarmuutta lisäävät pirstaleinen informaatioympäristö, erilaiset vaikuttamispyrkimykset ja muuttuvat käsitykset tiedon luotettavuudesta. Työyhteisötasolla kyse on siitä, miten organisaatioissa rakennetaan yhteistä ymmärrystä tilanteissa, joissa tieto on keskeneräistä ja toimintaympäristö muuttuu. Seuraavissa luvuissa nämä tarkastelutasot tehdään näkyviksi erikseen. 

Viestintä on tulkintaa ja merkitysten rakentamista  

On hyvin yksinkertaista sanoa koira ja ajatella kuulijan ymmärtävän sanan samoin kuin sanoja: karvainen, nelijalkainen, hännällinen ja uskollinen ystävä. Entä jos koko koiran käsite on kuulijalle vieras? Tai se on poikkeava? Tai jos sanan koira kuuleminen tuo kuulijan mieleen jotain aivan muuta kuin sen, mitä sanoja on tarkoittanut? 

Viestinnän vanhassa teoriassa puhuttiin lääkeruiskumallista (Juholin 2022), jossa jokin asia voitiin saada toisen ihmisen ymmärrykseen ikään kuin ruiskuttamalla se häneen sellaisenaan. Tämän jälkeen kuulijan käsitys ja ymmärrys oli täysin sama kuin sanojan. Hieman uudemmassa Shannon-Weaverin mallissa otettiin jo huomioon erilaiset häiriötekijät lähettäjän ja vastaanottajan välillä, eikä enää ajateltu, että maailmankuva ja ajattelutapa voitiin sellaisenaan siirtää toiselle. Tässä mallissa viesti myös pakattiin ja purettiin eli otettiin huomioon valitun viestintäkanavan vaatimukset. Tästä ei ollut enää pitkä matka ajatukseen, jossa myös lähettäjä ja vastaanottaja saattoivat dekoodata ja enkoodata viestin, kumpikin omalla tavallaan.  

Viestinnällä on pitkään pyritty myös vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin ja toimintaan, joten ilmiö ei ole syntynyt nykyisen epävarman maailmantilanteen tai uuden teknologian myötä. Digitaalinen informaatioympäristö on kuitenkin muuttanut vaikuttamisen tapoja ja mahdollistanut uusia, nopeasti leviäviä muotoja. Dis-, mis- ja malinformaation sekä digitaalisen propagandan rinnalla viestinnällä on myös päinvastainen tehtävä: se voi vahvistaa yhteiskunnan kykyä arvioida tietoa ja toimia yllättävissä tilanteissa (Pelevina 2025; Asunta ym. 2025). 

Epävarmuudessa tarvitaan avointa ja osallistavaa viestintää 

Työyhteisössä epävarmuus liittyy tilanteisiin, joissa tieto muuttuu, vaihtoehtoisia tulkintoja on useita eikä tulevaa kehitystä tai päätösten vaikutuksia voida täysin ennakoida. Tällöin viestinnän tehtävä ei ole luvata varmuutta vaan auttaa muodostamaan mahdollisimman luotettava yhteinen tilannekuva käytettävissä olevan tiedon perusteella. Juholin ja Rydenfelt (2025) korostavat muuttuvissa olosuhteissa joustavaa ja tilannekohtaista harkintaa, parhaan saatavilla olevan tiedon hyödyntämistä sekä yhteistä analyysia. 

Yksinkertaisimmassa organisaatioviestinnän mallissa on olemassa vain organisaation totuus, joka jaetaan lääkeruiskumallin mukaisesti (Juholin 2022). Tämä malli saattaa kuitenkin olla se, jota juuri nyt kaivataan: turvallisuutta, ennakoitavuutta ja luottamusta. Ihmiset haluavat tietää, että jokin on ja pysyy. Voisiko tällaista turvallisuuden tunnetta sitten saavuttaa osallistavalla työyhteisöviestinnällä?  

Osallistava viestintä tarjoaa yhden suunnan epävarmuudessa toimimiseen. Pekkala ja Luoma-Aho (2019) liittävät osallistumisen yksilön sitoutumiseen, toimijuuden kokemukseen ja yhteenkuulumisen tunteeseen, ja Laajalahti ja Pennanen (2019) korostavat työntekijöiden osallistumisen merkitystä työyhteisön uudistumiskyvylle ja hyvinvoinnille. Epävarmuudessa työntekijä on tiedon vastaanottaja ja myös osallistuu tilanteen tulkitsemiseen ja yhteisen ymmärryksen muodostamiseen. 

Kantanen ym. (2025, 165–171) puolestaan tarkastelevat arvostavaa kehittämistä työyhteisöviestinnän toimintatapana. Siinä muutosta rakennetaan tunnistamalla ensin toimivia käytäntöjä ja vahvuuksia, visioimalla yhdessä toivottua tulevaisuutta, suunnittelemalla konkreettisia ratkaisuja ja viemällä niitä käytäntöön. Malli ei poista epävarmuutta vaan tarjoaa rakenteen, jossa työyhteisön jäsenet voivat yhdessä rakentaa suuntaa, kun kaikki vastaukset eivät vielä ole tiedossa. 

Nykyorganisaatioissa haasteellista on viestinnän pirstaleisuus ja monikanavaisuus. Uusi väline tai teknologia otetaan käyttöön usein silloin, kun aiemmissa ratkaisuissa havaitaan ongelmia. Samalla syntyy viestinnällinen pyramidi, jos olemassa olevista järjestelmistä tai toimintatavoista ei uskalleta tai voida luopua. Puhelin korvattiin sähköpostilla ja tiedostokansioita intranetilla. Myös Teams otettiin koronapandemian alussa käyttöön suurimmassa osassa yrityksiä nopeasti, osin ilman suunnitelmallista käyttöönottoa tai hallittua muutosta. Nyt työelämä elää keskellä tekoälyhypeä, eikä vielä täysin tiedetä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. 

Epävarmassa tilanteessa viestinnän merkitys ei rajoitu tiedon välittämiseen. Olennaista on myös se, kokeeko työntekijä saavansa olennaista ja ajantasaista tietoa, tulevansa kuulluksi ja saavansa tukea. Ruppel ym. (2022) havaitsivat, että työntekijöiden kokema organisaation läpinäkyvyys vähensi työhön liittyvää epävarmuutta, kun taas koettu organisaation tuki vaikutti erityisesti kielteisten tunteiden vähentymiseen. Epävarmuudessa tarvitaan siis tiedon lisäksi kuuntelemista, vuorovaikutusta ja kokemusta siitä, ettei työntekijä jää tilanteessa yksin. 

Yhteiskunnallisella tasolla asiantuntijatieto kilpailee nykyisessä informaatioympäristössä monien muiden äänten, kokemustiedon ja vaikuttamispyrkimysten kanssa. Tämä ei tee asiantuntijatiedosta itsessään vähemmän luotettavaa, mutta se voi vaikeuttaa tiedon luotettavuuden arviointia ja yhteisen tilannekuvan muodostamista. Viestinnän näkökulmasta keskeiseksi nousee silloin se, millä perusteilla tietoa pidetään uskottavana ja miten näitä perusteita tehdään näkyviksi. 

Kohti yhteistä todellisuutta epävarmuuden ajassa 

Viestinnällisesti yhden totuuden aikaan tuskin voidaan palata, eikä työyhteisön tarvitsekaan muodostaa kaikista asioista yhtä ja samaa tulkintaa. Olennaisempaa on rakentaa riittävän yhteinen tilannekuva: mitä tiedetään, mikä on vielä epävarmaa, mihin lähteisiin nojataan ja mistä voidaan perustellusti olla eri mieltä. Tämä edellyttää sekä luotettavan tiedon saatavuutta että tilaa kysymyksille ja moniääniselle keskustelulle. 

Yksilön tiedon arviointikyky korostuu epävarmassa informaatioympäristössä, mutta vastuuta ei voida jättää vain yksilölle. Työyhteisön on tehtävä näkyväksi, mistä työn kannalta olennainen tieto löytyy, miten sen luotettavuutta arvioidaan ja miten muuttuvasta tiedosta viestitään. Yhteiskunnallisella tasolla vastaavasti korostuvat lähdekriittisyys ja luotettavien tietolähteiden tunnistaminen. Strategisella viestinnällä voidaan samalla vahvistaa yhteiskunnan resilienssiä eli kykyä toimia häiriöissä ja epävarmuudessa (Asunta ym. 2025). 

Tekoäly tuo tähän sekä mahdollisuuksia että uuden epävarmuuden lähteen. Sitä voidaan hyödyntää tiedon jäsentämisessä ja vaihtoehtojen tuottamisessa, mutta yhteisen ymmärryksen rakentaminen edellyttää edelleen tiedon arviointia, perusteluja ja ihmisten välistä keskustelua. Olennaista ei siis ole saavuttaa täydellistä varmuutta vaan muodostaa riittävän luotettava yhteinen käsitys, jonka varassa voidaan toimia. 

Epävarmuuden ajassa edes viestintä ei voi tarjota yksiselitteisiä totuuksia, mutta se voi rakentaa yhteisiä tulkintakehyksiä, joiden varassa toimitaan. Luottamus ei synny yhdestä lähteestä tai yhdestä äänestä vaan siitä, että yhteisöt pystyvät käymään moniäänistä keskustelua ja samalla tunnistamaan, mihin tietoon ja millaisiin toimijoihin ne haluavat nojata. Epävarmuudessa vastuullinen viestintä tekee näkyväksi myös keskeneräisyyden: mitä tiedetään nyt, mitä ei vielä tiedetä ja milloin yhteistä tilannekuvaa arvioidaan uudelleen.